matka jatkuu ja Keilan kaupungista kurvataan kohti Haapsalua. Rummun vankilan kohdalta Ämarissa kääntyy tie oikealle, mutta päättyy kohta sotilastukokohdan portille. Siitä ei päässyt eteenpäin, joten “G” 432kHz jäi kuvaamatta

Ajetaankin sitten Haapsaluun ja sieltä lautalla yli Hiiumaan saarelle.

Sataman jälkeen lähdetään kohti pohjoista ja Partsin risteyksestä käännytään oikealla. Muutama sata metriä ja tien vasemmalla puolella on “OZ” 317kHz. Takaisin päätielle ja kohti Kärdlaa muutama kilometri ja Paladen risteyksestä taas oikealle. Tie muuttuu hiekkatieksi ja lopulta vastaan tulee lentokentän aita ja aidan takana kukkuu “O” 441kHz

Jätämme Hiiumaan taaksemme ja seilaamme laivalla Saaremaalle ja ajamme opasteiden mukaan kohti Kuressaaren kaupunkia.
Keskustaa 10-tietä lähestyessä tullaan isoon liikenneympyrään, josta kurvataankin oikealle ja melkein heti taas oikealle pientä kärrypolkua. Melkein pääsee autolla perille ja sieltä löytyy ränsistynyt “WA” 350kHz. Takaisin kohti keskustaa ja lentokentän viittoja seuraten, vähän ennen kenttää vasemmalta näkyykin jo “W” 340kHz. Mikäli jatketaan vieläkin eteenpäin, kohti satamaa, tulee viimein vastaan tien laidassa “MA” 363kHz, joka jäi minulta vahingossa kuvaamatta

Laivalla takaisin mantereelle ja Lihulan kautta kohden Pärnua. Pärnun keskustasta lähdetään vasemmalle kohti Tallinnaa ja heti kohta lentokentän jälkeen vasemmalla näkyykin “R” 376kHz.

Seuraava majakka “RC” 425kHz onkin vaikea. Monta pikkutietä ja peltopolkua joutui ajelemaan ennenkuin eräästä puskasta se sitten hylättynä löytyi. Nyttemin majakka on taas äänessä.

Matka jatkuu. Viljandin kautta Tartuun ja ennen kaupunkia käännytään oikealle ohikulkutietä kohti Võrua. Ülenurmen kylässä tien vasemmalla puolella tikittääkin sitten jo “U” 366kHz. Sitten jatketaan hetki eteenpäin ja käännytään vasemmalle radan yli ja kohti Aardlan kylää ja siellä on tien vasemmalla puolella “UM” 397kHz. Vangin kylässä on myös Tartun ilmailumuseo.

Auton nokka kohti pohjoista ja Tallinnaa. Tallinnan Ülemisten lentokentän kohdalla moottoritien ja kiitoradan välissä onkin sitten jo majakka “I” 357kHz. Kentän jälkeen ennen radan alitusta käännytään oikealle ja ajetaan kentän toiseen päähän, missä aidan ja pusikkojen takana puuputtaa “L” 418kHz.
Samaa tietä eteenpäin Ülejoen kylään, mistä löytyykin retkemme viimeinen majakka “LK” 386kHz

Saaren korkeimmilla kallioilla sijaitsee vanha radiomajakka, joka suljettiin vuonna 1970. Tänään majakassa toimii museo, jossa on säilytetty vanhan radiomajakan sisustus. Museossa on myös Rödhamnin historiaa esittelevä näyttely. Museo on aina avoinna.

WIKIPEDIAN ARTIKKELI

Viipurin radiomiinat olivat radiolähetyksellä laukaistavia miinoja, joita Neuvostoliiton joukot asensivat Karjalankannaksella vetäytyessään jatkosodanalussa kesällä 1941. Miina räjähti, kun määrätyllä radiotaajuudella soitettiin tietty kolmisointu. Valitsemalla sointukuvio oikein saatiin laukaistua haluttu miina, sillä miinassa oli kolme äänirautaa, jotka värähtelivät tietyillä, kullekin miinalle yksilöllisellä taajuudella. Selvitettyään laukaisumekanismin suomalaiset joukot estivät miinojen räjäyttämisen soittamalla musiikkia samalla radiotaajudella taukoamatta kuukausien ajan.

Laukaisumekanismin selvittäminen

Heti Viipurin valtauksen (29. elokuuta 1941) jälkeen suomalaiset ihmettelivät kummallisia räjähdyksiä alueilla, jotka olivat olleet jo viikkoja suomalaisten hallussa. Aluksi pioneerit epäilivät niiden olevan aikalaukaistavia miinoja. Kaiken kaikkiaan 17 räjähdystä ehti tapahtua ennen kuin suomalaiset löysivät ensimmäisen räjähtämättömän miinoituksen. Muun muassa Kuukaupin silta Antreassa räjähti vieden mennessään joukon upseereita, joiden joukossa oli majuri, professori Tapio Tarjanne. Elokuun 28. päivänä 1941 pioneerit löysivät Kuukaupin sillan maatuen alta 600 kg räjähdepanoksen ja kumipusseihin paketoidut laukaisulaitteet. Sillan toisen pään maatuki oli räjähtänyt, mutta toinen pää oli jäänyt räjähtämättä. Luutnantti Lauri Sutela johti raivausta suorittanutta pioneerijoukkuetta ja irrotti henkilökohtaisesti laukaisulaitteet räjähdyspanoksesta.^[1] Nämä kaksi kumipussiin pakattua laitetta toimitettiin kiireesti Päämajan Pioneeriosastolle, joka toimitti ne välittömästi Viestiosastolle. Viestiosasto määräsi insinöörikapteeni (sittemmin professori) Jouko Pohjanpalon tutkimaan niitä, ja Yleisradion avustuksella ne purettiin ja tutkittiin. Laitteiden todettiin olevan radiovastaanottimia, jotka oli viritetty 715 kHz:n taajuudelle. Kun tällä radiotaajuudella lähetettiin sopivia äänitaajuisia sointuja, kytkinmekanismi yhdisti pariston räjähdyspanokseen ja trotyyli räjähti. Laite oli siis radio-ohjattava miina.^[2]

Miinojen räjähdykset

Viipurin valtauksen jälkeen selvisi nopeasti, että miinoja oli sijoitettu eri puolille kaupunkia. Suomalaiset selvittivät miinojen paikat vangiksi jääneiden neuvostosotilaiden avulla: näiden mukaan miinoja olisi ollut kaikkiaan 300 kappaletta. Niinpä sotilaat evakuoitiin Viipurin keskustasta ja käynnistettiin kiivaat miinakaivaukset. Tiedossa oli, että toimiakseen radiolaite tarvitsee 30 metriä pitkän antennin, joka sijaitsee 0,5–1 metrin syvyydessä. Tässä yhteydessä myös suuri määrä viestimiesten puhelintapseja joutui pioneerien pihteihin. Viipurissa räjähti yhteensä 17 miinaa aiheuttaen valtavasti aineellisia tuhoja, ja ihmishenkiäkin menetettiin. Muun muassa Posti- ja lennätinlaitoksen talo, Linnasillan maatuet sekä Juustilan ja Portinhoikan välistä maantietä 100–150 metrin pituudelta tuhoutui.^[3]

Sytytysmekanismi

]Toimintaperiaate

Räjähdyksiä tapahtui koko ajan ja viestiosasto teki kuumeisesti töitä keksiäkseen keinot laukaisulaitteen toiminnan selvittämiseksi ja räjäytysten lopettamiseksi. Yleisradion insinöörit oivalsivat nopeasti, että kyseessä on yksinkertainen radiovastaanotin, joka oli viritetty 715 kHz:n taajuudelle. Laitteen toimintaperiaate saatiin selville jo 1. syyskuuta 1941. Radiovastaanottimen lisäksi laitteessa oli kolme äänirautaa, joiden päissä oli herkät jousilangat ja koskettimet. Kun laite ottaa vastaan kantoaallolla näitä kolmea ääntä (sointua), ääniraudat alkavat värähdellä ohjaten vahvistinputken hilaa ja putken avulla relettä, joka kytkee virtapiirin paristosta räjähdyspanokseen. Ääniraudat oli kytketty siten, että niiden tuli saada oma sointunsa määrätyssä järjestyksessä ja aikajaolla. Jokainen äänirauta varasi kondensaattorin värähdellessään ja muodostaesaan kosketuksen. Tämä kondensaattori purkautui noin 10 sekunnin aikana. Siis jos sointujen järjestys tai jaksotusaika oli väärä, ei laukaisua tapahtunut. Lisäksi laitteessa oli kellokoneisto, joka kytki radioputkein hehkujen virtapiirin päälle 5 minuutin välein pitäen laitteen aktivoituna 15 sekunnin ajan. Toisissa malleissa virtapiiri kytkeytyi päälle joka 2,5:s minuutti. Tällä jaksotuksella pienennettiin virrankulutusta ja siten pidennettiin paristojen käyttöikää. Itse radiovastaanotin oli yksinkertainen suora vastaanotin, mutta kellokoneisto ja värähtelijä olivat hyvää mekaanista tarkkuustyötä. Paristoja oli kolme: anodijännitteelle 60 V, hilaetujännitteelle 15 V ja hehkujännitteelle 10 V.^[4] Ajoitinkello otti käyttövirtansa hehkuparistosta. Akkujen toiminta-ajaksi arvioitiin 1–2 kuukautta.

Sytytinlaitteen toiminnan estäminen

Kun radiosytytinlaitteen toimintaperiaate oli oivallettu, piti keksiä, miten piilotettujen panosten räjähtäminen voitaisiin estää radioteitse. Syntyi idea lähettää samalla radiotaajuudella häirintäsignaalia, jolla soinnut voitaisiin sekoittaa. Näin äänirautojen värähtelyt ja räjähdykset toivottiin saatavan estetyksi. PM:n radio-osastolla ei ollut käytössään tällaista sekoitinta, “sepelilaitetta” kuten Jouko Pohjanpalo sitä nimitti, joten päätettiin kokeilla jotain sopivaa musiikkia. Syyskun 1. päivänä Pääesikunta sai käyttöönsä Yleisradiolta yhden Lappeenrannassa olevan lähetysauton, joka ajettiin pikaisesti Lappeenrannasta Viipuriin. Sillä voitiin lähettää miinojen kantoaallolla olevaa lähetystaajuutta 1 kW:n teholla. Lähetysauto pysäköitiin Papulan sillan viereen ja antenni viritettiin teräsrakenteiseen sähköpylvääseen. Sähkö otettiin polttomoottoriaggregaatista. Levyksi valittiin auton levykokoelmasta Säkkijärven polkka, jossa arveltiin olevan riittävästi sointuja venäläisten kolmisoinnun häiritsemiseksi. Niinpä kolme vuorokautta ensimmäisen laukaisulaitteen löytymisen jälkeen alkoi Säkkijärven polkka soimaan tauotta. Jännittävä puolustustaistelu oli alkanut.

”Radiosotaa”

Ilmeisesti vastapuolikin huomasi häirintälähetykset ja aktivoitui. Syyskuun 4. päivänä huomattiin, että venäläiset lähettivät jatkuvasti kolmisointuaan samalla lähetystaajuudella. Näin alkoi ”taistelu radioaalloilla”. Lähettimen tehoksi arveltiin 10 kW, mutta onneksi se oli kaukana Viipurista. Suomalaisilla oli jännittävät paikat: ”Riittääkö lähetystehomme sekoittamaan vastaanottimet ja kestääkö lähetysautoa syöttävä generaattori”? Tässä vaiheessa Päämaja käski Yleisradion aloittaa häirintälähetykset myös Helsingistä. Tämä lähetin oli kuitenkin kaukana Viipurista ja siksi tehoton häirintään. Illalla tuli viesti Viipurista: “Yhtäkään räjähdystä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun häiriölähetin tuli päälle, joten näyttää, että meidän laitteet pitävät”. Syyskuun 5. päivänä Yleisradio ilmoitti, että sinne oli saapunut kaksi uutta kaukosytytintä, joita tutkittiin. Päämaja käski Yleisradion siirtää myös Aunuksen Radion lähetysauton Pitkärannan-Loimolan seudulta Viipuriin. Tämä auto soitti puolestaan Saariston Sirkkaa. Tällä välin oli huomattu purettuja laukaisimia tutkittaessa, että venäläisillä oli kolmella eri radiotaajuudella toimivia radiomiinoja. Myös taajuuksilla 465 kHz ja 645 kHz toimivia laitteita oli löydetty. Niinpä Aunuksen Radion auto siirtyi näistä toiselle taajuudelle ja ruotsalaisvalmisteinen lähetysauto saatiin vielä soittamaan häirintää kolmannelle taajuudelle. Säkkijärven polkkaa soitettiin siis katkeamattomasti noin 1500 kertaa.^[5] Häirintälähetysten aikana yksikään radiomiina ei lauennut ja siten Säkkijärven polkan voidaan katsoa pelastaneen suuren osan Viipuria.

Tiedot 300 radiomiinasta osoittautuivat kuitenkin vahvasti liioitelluiksi, vaikka Viipurin alueelta löydettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan 4325 kg trotyylia. Muun muassa vesitorniin oli panostettu 27 kappaletta 110–300 kg:n trotyylipanosta, joissa oli kaksi eri laukaisulaitetta. Näiden antenni oli kuitenkin kytkemättä, joten ne eivät räjähtäneet, vaikka 6. syyskuuta 1941 juuri sillä taajuudella tuli lähetys.^[6]

Miinojen purkaminen ja häirintälähetysten lopettaminen

Kun Viipurissa oli ensikiireestä selvitty, Viestiosasto tutki paristojen toiminta-ajan ja totesi sen olevan korkeintaan kolme kuukautta. Radiolaukaisimissa, joissa oli 2,5 minuutin jaksotus, toiminta-aika oli tätä selvästi lyhyempi. Kun Yleisradio tarvitsi taas lähetysautot omaan käyttöönsä, armeija tilasi pikaisesti Helvarilta 50 W:n lähettimiä, jotka toimitettiin jo 9. syyskuuta 1941. Näillä sitten lähetettiin häirintälähetyksiä varmuuden vuoksi 2. helmikuuta 1942 saakka.

Yksi täydellinen radiolaukaisulaite on vielä Riihimäen Viestimuseossa, ja yksi äänirautalaite Lahden Radio- ja TV-museossa. Näiden ääniraudoissa on eri numerot, joten on oletettavaa, että niissä on myös eritaajuiset soinnut. Äänirautayksikkö on sijoitettu radiolaukaisulaitteen päätyyn siten, että se on helposti asennettavissa vaikkapa vasta miinan viritysvaiheesa. Siis radiolaukaisimia on Suomen rintamalla ollut ainakin kolmelle eri radiotaajuudelle, ja ääniraudoilla on saatu vielä useita eri yhdistelmiä. Näin niille on voitu virittää hyvin laaja määrä eriaikaisesti ja selektiivisesti laukaistavia radiomiinoja.^[7] Saksalaisten itärintamalta löytämissä miinoissa on todettu olleen ainakin 20 eri lähetystaajuutta (välillä 125 kHz–1 MHz) ja useita äänitaajuuksia alueella 100 Hz–700 Hz. Radiolaatikon kyljessä olleet roomalaiset numerot viittasivat radiovastaanottimen taajuusalueeseen. Pienemmät numerot olivat alhaisimmille taajuksille eli pidemmille kantomatkoille.

Radiomiinat Saksan itärintamalla

Jo syyskuun 4. päivänä PM antoi käskyn kääntää radiosytyttimen toimintaselostukset saksan kielelle ja toimittaa se Saksaan. Jo lokakuun alussa saksalaiset antoivat joukoilleen ohjeen miinojen eliminoimiseksi. Myöhään syksyllä Harkovissa tapahtui useita radiomiinojen räjähdyksiä. Muun muassa Ukrainan kommunistisen puolueen toimisto Dzerzhinsky 17:ssa miinoitettiin 250 kg:n TNT:lla ja radio-ohjattavilla sytyttimillä. Pioneerit olivat kyllä purkaneet miinat rakennuksista, mutta rakennukset oli miinoitettu myös radiomiinoilla, jotka oli kaivettu muun miinoituksen alle. Tämä rakennus räjäytettiin 300 km päästä Voronezhn radioasemalta 13. lokakuuta 1941. Samalla kertaa lähetettiin eri koodeja eri taajuuksilla, joten radiomiinoja oli asetettu useisiin paikkoihin.^[8] Puolueen toimistoon oli majoittunut alueen johtoon nimitetty kenraali ja hänen esikuntansa. He kaikki kuolivat räjähdyksessä.^[9] Heti saksalaisten Kiovan valtauksen jälkeen tapahtuneiden muun muassa Maidan Nezaležnostiin itsenäisyyden torilla tapahtuneiden räjähdysten tiedetään myös olleen venäläisten radiomiinoillaan osittain aiheuttamia. Venäläiset miinoittivat perääntyessään Kiovan yli 10 000 miinalla.^[10] Kenraali Alfred Jodl kertoi^[11] Nürnbergin oikeudenkäynnissä, että saksalaisten haltuunsa saamien venäläisten karttojen mukaan näistä 50–60 oli radiolaukaisimella varustettua miinoitusta.^[12] Neuvostoaikana radiomiinojen teknologiaa ja vaikutuksia yliarvioitiin vahvasti. Suomalaisissakin lehdissä kirjoitettiin venäläisten radiomiinojen edistyksellisyydestä: “joulukuussa 1941 saksalaiset raportoivat Moskovan edustalta, että ”venäläiset käyttävät perääntyessään helvetinkoneita, joiden toimintaperiaatetta ei vielä ole saatu selville”. Samassa raportissa käskettiin ”lähettämään kaikki vangiksi saadut radio-sabotöörit välittömästi lentokuljetuksella kuulusteltavaksi Berliiniin”.”^[13]

Nykytiedon mukaan saksalaiset onnistuivat eliminoimaan suuren osan radiomiinoista. Esimerkiski Harkovissa olleista noin 30 miinasta 20 neutralisoitiin, 4 oli epäkuntoisia ja loput räjähtivät. Oletettavasti suomalaistenkin antamat tiedot auttoivat heitä, koska jo 30. syyskuuta 1941 saksalsiet antoivat ohjeet radiomiinojen eliminoimiseksi.^[14] Saksalaiset perustivat 25. lokakuuta 1941 Kiovaan radio-osaston paikallistamaan ja häiritsemään radiomiinojen laukaisua. Saksalaisilla oli 100 W:n häirintälähettimet, ja paikallistamiseen käytettiinn erityisesti sitä varten kehitettyä akustista kuuntelulaitetta, jolla voitiin kuulla maahan haudatun radiolaukaisulaitteen kellokoneistonn ääni jopa 4 metrin päästä.

Radiomiinojen kehityshistoria Neuvostoliitossa

Ylioppilas Vladimir “Lado” Bekauria pidetään radiomiinojen isänä. Bekauri kävi rautatiealan ammattikoulun Kaukasiassa. Hänen ensimmäinen keksintönsä epäonnistui. Se oli tykki, joka oli tehty paloöljyputkesta. Tykillä ehdittiin ampua vain kerran vastavallankumouksellisia, kun se räjähti. Bekauri ideoi kuitenkin radiolla laukaistavaa pommia ja pääsi esittelemään sen Vladimir Leninille. Elokuun 9. päivänä 1921 Bekauri sai valtuudet itseltään Leniniltä ja määräyksen organisoida ja toteuttaa salaisia keksintöjä kiireellisessä aikataulussa. Päätettiin muodostaa Pietariin uusi organisaatio sotilaallisten aseiden kehittämiseksi. Toimistossa työskenteli muun muassa radiotekniikan professori Vladimir Mitkevitsh. Toimiston työtä valvoi Lev Trotski, ja Lenin oli perillä sen toimista koko ajan. Jo vuonna 1925 testattiin ensimmäisiä radio-ohjattavia miinoja. Paikalla oli muun muassa sotilasneuvoston puheenjohtaja Mihail Frunze: miina pystyttiin räjäyttämään 25 km:n päästä. Miina sai nimekseen BEMI, kehittäjiensä Bekaurin ja Mitkevitshin nimien mukaan. Tämän radiolaukaisimen toiminta perustui yhteen äänitaajuuteen, jota lähetettiin radioteitse. Vastaanotin oli varustettu samantaajuisella äänioskillaattorilla, ja kun taajuudet olivat samat, antoi laite räjäytyspulssin miinalle.

Vuonna 1929 radiolla voitiin ohjata myös erilaisia siviilikohteita, muun muassa Leningradista voitiin sytyttää Kremlissä kattokruunujen valot. Vuonna 1932 Bekauri palkittiin keksinnöstään Punainen Tähti -kunniamerkillä. Pian Kaukasian armeijan yhteyteen muodostettiin maan ensimmäinen erikoispataljoona, joka oli varustettu radio-ohjausmiinoilla. Ryhmää johti J. V. Jatsebob, ja sodan aikana se siirrettiin eversti I. G. Starinovin alaisuuteen. 1930-luvun puolivälissä toimisto oli tieteellinen keskus, jolla oli oma laboratorio ja tehtaat sekä töissä korkeimman tason erikoisosaajia. Josif Stalin oletti, että se oli vastavallankumouksellinen organisaatio. Niinpä koko toimisto hajotettiin ja 40 tiedemiestä ammuttiin. Radio-ohjattavien miinojen kehitys pysähtyi tähän, mutta jo valmistettuja miinoja käytettiin sodassa vuoden 1941 lopulla useissa kohteissa. Niiden virallinen tyyppimerkintä oli F-10.

Radiomiinojen historian tutkimusta Venäjällä

Neuvostoliiton aikana radiomiinoista esitetyt kertomukset perustuvat senaikaiseen sodan operatiivisen johdon muistinvaraiseen tietoon (muun muassa I. G. Starinov). Venäjän aikana radiomiinojen käyttöä on pyritty siellä tutkimaan uudelleen. Venäjän arkistoista ko. aineistoa ei ole löydetty, joten tutkimukset perustuvat pääosin Saksan armeijan arkistoihin. Näistä saatu tieto ei tue neuvostoaikaista historiankirjoitusta miinojen määrästä eikä niiden onnistuneista räjäytyksistä. Myöskään se tieto, etteivät saksalaiset olisi onnistuneet selvittämään venäläisten radiomiinojen toimintaperiaatetta, on nyt Venäjälläkinn todettu paljolti propagandaksi. Esimerkiksi saksalaisten jo syyskuussa 1941 antamassa ohjeessa^[15] kerrotaan, miten radiomiinojen toiminta pystytään estämään.

Lähteet

• Sota-arkisto: PM: Sotapäiväkirjat. Viestiosasto I. 18.6.41 – 29.12.42
• Jouko Pohjanpalo: Säkkijärven polkkaa Viipurin valleilla, Viestimies No:2, 1952
• Eero-Eetu Saarinen: Pioneeriaselajin historiaa 1918-1968
• Eero Vankka: Viipurista ja sen ympäristöstä löydetyt ja puretut radiomiinat kesällä 1941, Pioneerit Sodassa II, ISBN 952-90-9324
• S.I. Alkio: Professori Jouko Pohjanpalo, Teknillinen aikakauslehti, joulukuu 1966
• Katso-lehti, 1968: Miehiä pimeästä
• I.G.Starinov: Over the Abyss. IVY books, New York 1985. ISBN 0-8041-0952-4
• Jouko Kuisma: Lisätietoa Viipurin radiomiinoista, Radiot, Radiohistoriallinen kausijulkaisu 4/2008,SRHS, ISSN 1796-2188

Viitteet