Kimmo Koivunen Majakkamestarit ry:
Suomen ensimmäinen radiomajakka rakennettiin Utön merimajakan yhteyteen vuonna 1935. Se edellytti sähkövoima-aseman rakentamista majakkaan. Laitteet toimitti ja asensi ruotsalainen toiminimi Aga Baltic. Utön edustalla on laajoja magneettisia häiriöalueita. Merenkulkuhallituksen toimesta suoritettiin verraten laajat tutkimukset
siitä, miten magneettiset häiriöalueet vaikuttavat radioaaltojen etenemiseen. Tieteellisestikin arvokas mittaustyö osoitti, etteivät kyseiset häiriöalueet vaikuttaneet
haitallisesti radiomajakan toimintaan.
Radiomajakka varustettiin radiolähetykseen tahdistetulla ilmasumumerkinantolähettimellä (nautofoni). Merenkulkija saattoi määritellä etäisyytensä radioloistoon nautofoonin kuuluvuuden rajoissa. Ilman tahdistettua ilma- tai vesimerkinantoa ei ollut mahdollista määrittää etäisyyttä yhtä radioloistoa käytettäessä, joten radiomajakan päälleajovaara oli ilmeinen.
Seuraavaan, Harmajan radiomajakkaan merenkulkuhallitus suunnitteli sekä suunnatun, että suuntaamattoman radioloistolähetyksen samalla kun ilmasumumerkinanto synkronisoitaisiin radioloistolähetykseen. Teknillisen toteutuksen hoiti Aga Baltic. Syksyllä 1936 valmistunut radiomajakka oli ensimmäinen suunnattua ja suuntaamatonta radiolähetystä lähettävä meriradioloisto koko maailmassa.
Järjestyksessä kolmas radiomajakka valmistui Ahvenanmaalle Rödhamniin v. 1937. Nyhamnin edustalla oli laaja ja erittäin voimakas magneettinen häiriöalue, jonka läpi
merenkulkijoiden oli Ahvenanmerellä kuljettava päästäkseen ottamaan luotsia Nyhamnista. Rödhamniin rakennettiin vastaavanlainen suunnattu ja suuntaamaton radiomajakka, josta Harmajalla oli saatu kokemuksia. Merenkulkuhallituksella ei ollut mitään muuta merenkulunturvallisuuslaitetta, jonka avulla voitaisiin päästä sakean sään vallitessa magneettisen häiriöalueen läpi ilman kompassia. Suuntaamaton radiomajakka edellytti kompassin käyttöä.
Vähitellen radiomajakkaverkko kattoi koko rannikon. Radiomajakkaverkon rakentaminen perustui kansainvälisiin sopimuksiin, joissa oli myös sokettu lähetystaajuuksista ja -ajoista. Suuntaamattomia radiomajakoita ketjutettiin siten, että useampi radiomajakka lähetti signaalinsa vuorominuutein samalla taajuudella. Tämä edellytti radiomajakan lähetyksen ohjaamista kronometrilla (kellolla). Paikkaansa määrittävä alus saattoi suuntia peräkkäin kaikki kyseisen ketjun radiomajakat etsimättä toisella taajuudella lähettävää majakkaa. Sen jälkeen saatuihin suuntimalukuihin lisättiin virhekorjaus ja suuntavektorit piirrettiin kartalle. Aluksen paikka oli näin piirrettyjen vektoreiden risteyskohdassa. Hyvillä laitteilla ja sopivissa olosuhteissa oli mahdollista päästä 2° keskimääräiseen tarkkuuteen.
Nämä ensimmäiset suuntaamattomat radiomajakat toimivat siten, että tarkassa ajassa pidetty kronometri antoi minuuttipulssia mekaaniselle merkinantajalle, jonka pyörivä askelmekanismi kytki radiolähettimen päälle lähetystä edeltävällä minuutilla ja lähetyksen alkaessa se antoi radiotunnukset, suuntimismerkit ja nautofonimerkit. Radiotunnukset annettiin niin hitaasti, että sähkötystaidotonkin pystyi tunnistamaan ne. Suuntimismerkkien alkaessa alkoi myös nautofonin ensimmäinen tunnusmerkki silloin, kun oli sumua. Laskemalla kuinka monta suuntimismerkkiä ehti tulla ennen ensimmäistä nautofonin törähdystä, selvisi kuinka kaukana oltiin radiomajakasta. Yksi suuntimismerkki vastasi neljäsosa meripeninkulman etäisyyttä.
Suunnattu radiomajakka toimi siten, että väylälinja sijaitsi kahteen suuntaan suunnatun lähetyksen välissä. Lähetyssignaalina oli toistensa peilikuvia olevat morsekirjaimet A ( . _ ) ja N ( _ . ). Kun nämä merkit sijoitetaan aikakaavioon limittäin siten, että kun toiseen suuntaan lähtee signaali, niin toisessa suunnassa on tauko, saadaan näiden eri suuntiin lähetettyjen signaalien summaksi yhtenäinen signaali. Näin väylälinjalla kuului vastaanottimesta yhtenäinen signaali ja mentäessä väylälinjalta sivuun kuului A- tai N- morsemerkki riippuen siitä, kummalla puolen väylää oltiin. Radiolinjan tarkkuus riitti hyvin Harmajan ja Rödhamnin linjojen navigoimiseen.
Vuonna 1953 valmistui miehittämätön Kalbådagrundin kasuunimajakka. Se edusti silloin alansa huippua maailmassa. Majakan voima-asema käsitti neljä
dieselgeneraattoria, 6 ja 20 kVA:n parit, jotka käynnistyivät automaattisesti aina kun sähköä tarvittiin loistoa, radiomajakkaa tai nautofonia varten. Majakkaa ohjattiin radiolla Harmajalta kolmeen eri toimintatilaan. Selkeän sään ohjelmalla loisto käynnistyi valokenno-ohjauksella pimeän tullessa ja radiomajakka lähetti neljä kertaa tunnissa päiväaikaan. Näin vältettiin tarpeetonta voimakoneiden käyttöä. Heikon sumun ohjelmalla loisto toimi myös päivällä ja radiomajakka lähetti kuuden minuutin välein. Sakealla sumulla käynnistyivät isommat dieselit antamaan energiaa lisäksi nautofonille. 150 Hz:n äänitaajuudella mylvivä nautofoni vaati 8 kW:n verran sähkötehoa. Se vastaa reiluhkoa perhesaunan sähkökiuasta. Radiomajakan automaattiset ohjauslaitteet toimitti Oy AGA Ab ja radiomajakkalähettimet
valmistettiin merenkulkuhallituksen työpajalla. Kauko-ohjausyhteys tapahtui VHF-puhelimen välityksellä määrävälein. Majakka ilmoitti kuntonsa Harmajalle. Jos
radiopuhelinyhteys ei toiminut, majakka kytkeytyi tiheän sumun ohjelmalle. Loisto oli lisäksi varustettu kaasulaittein, jotka käynnistyivät jos sähkövalo ei jostain syystä
toiminut.
Samaa radiomajakkalähetintyyppiä valmistettiin 1960 – luvun jälkipuoliskolle asti omana tuotantona. Releautomatiikka vain muuttui transistorilogiikaksi. Seuraavalla
vuosikymmenellä radiolähettimien ja ohjausautomatiikan valmistuksessa otettiin käyttöön integroitu puolijohdetekniikka.
Kun laivojen höyrykoneiden tilalle tuli dieselkoneet, ei lisääntyneen melutason takia nautofonien ääntä kuullut enää kovin pitkälle. 70-luvulla alkoi nautofonien
poistaminen käytöstä.
Parantuneet navigointimenetelmät – aluksi tutkat ja Decca-navigaattorit – vähensivät radiomajakoiden tarvetta. Viimein satelliittinavigointijärjestelmät (GPS ja DGPS)
poistivat lopullisesti radiomajakoiden tarpeen, ”radiomajakat olivat siirtyneet taivaalle”. Kaikki merenkulkulaitoksen ylläpitämät radiomajakat lopettivat kokonaan
toimintansa 31.3.1992 mennessä kahta radiomajakkaa lukuun ottamatta, jotka olivat Mäntyluoto ja Porkkala. Ne muutettiin satelliittinavigoinnin DGPS-asemiksi.
REU 
Sivu: 1
Merimajakat (Luettu 8022 kertaa)
